sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

J.M.G. Le Clezio - Alkusoitto

J.M.G. Le Clezio - Alkusoitto 2010
(Ritournelle de la faim 2008) Seven 178 s.

"Kirjoitin tämän kirjan muistoksi tytölle, josta tahtomattaan tuli kaksikymmentävuotiaana sankaritar."

En ole pitkään aikaan lukenut mitään mikä ei kuuluisi listalle mutta olin kuullut niin paljon hyvää Le Clezion Alkusoitosta että päätin lukea sen. J.M.G. Le Clezio on ranskalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.

Alkusoitto kertoo intensiivisen tarinan Le Clezion äidin, Ethelin, nuoruudesta toisen maailmansodan kynnyksellä. Ethelin maailmaan kuuluvat köyhä, mutta itsevarma venäläinen Kjensa, omintakeinen isoisä, riitelevät vanhemmat sekä salongista sunnuntaisin kantautuvat poliittiset keskustelut.
Tarina kertoo Ethelin kasvusta sodan kynnyksellä ja lopulta perheen taloudellisen tilanteen
romahdettua myös siitä miten sota ihmisiin vaikuttaa. Ethel saa kokea köyhyyden, sodan, nälän mutta myös rakkauden.

"Ksenja oli hänen ystävänsä. Ainoa ystävänsä. Kaikkein läheisin, hänen elämänsä vaikuttaja. Kävellessään kadun tungoksessa ripeästi korkojaan kopautellen Ethel matki Ksenjaa. Ksenjaa joka teki päätöksiä. Joka taisteli elääkseen. Ksenjaa joka pystyi nauramaan kaikelle, pilkkaamaan kaikkia. Kaukaa tullutta Ksenjaa, joka oli päättänyt onnistua elämässään."

Kirjaa kohtaan oli itselläni suuret odotukset mutta ne eivät ihan täyttyneet. Mielestäni jotain jäi kirjasta puuttumaan, se oli hiukan väljä ja tarinan osat liian irrallisia. Henkilöhahmotkin olivat vaikeasti lähestyttäviä enkä oikein päässyt tarinaan mukaan. Plussana pidän sitä että en edes tiennyt tarinan kertovan Le Clezion äidistä kun kirjaa luin. Joskus omasta äidistänsä on vaikea kirjoittaa puolueettomasti mutta tässä niin oli käynyt. Tykkäsin myös kirjailijan tyylistä ja taidankin kokeilla Le Clezion varhaisempaa tuotantoa.

Osallistun tällä kirjalla Jokken Nobel -haasteeseen, Vive La France! -haasteeseen sekä Ihminen sodassa -haasteeseen

torstai 27. maaliskuuta 2014

John Steinbeck - Hyvien Ihmisten Juhla

John Steinbeck - Hyvien Ihmisten Juhla 
(Cannery Row 1945) Keltianen Pokkari 197 s.

"Nyt vieläkin 
tiedän: olen tuntenut elämän tulen,
kun sen pidoissa nosteltiin vihreitä kulhoja, kultaisia,
vain pienen ja haihtuvan hetken
oli silmäni malja tulvillaan minun armaani sädehtimää
ikuisuuksien häikäisevintä..."

John Steinbeck oli amerikkalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1962. Itselleni kyseinen herra oli uusi tuttavuus vaikka aika suurta mainetta hän onkin niittänyt.

Hyvien Ihmisten Juhla kertoo pienestä kalifornialaisesta rannikkokaupungista ja sen asukkaista. Päähenkilöinä toimivat laitapuolen kulkijat Mack ja hänen kaverinsa sekä meribiologi Doc joka on koko kylän rakastama mutta yksinään viihtyvä mies. Mack ja hänen kaverinsa pitävät Docista ja he päättävät pitää tälle kunnon juhlat. Tästä alkaa monivaiheinen juhlien valmistelu josta ei ilman kommelluksia vältytä. Juhlista ei myöskään vältytä ilman kommelluksia mutta lopussa kiitos seisoo.

Pääjuonen väliin on siroteltu kohtauksia kaupungin muista henkilöistä, salaperäisestä kiinalaisesta, ruokakauppias Lee Chongista, bordellin pitäjästä Dorasta jne. Vaikka juoni oli mukaansatempaava oli silti välillä mukava hengähtää ja lukea muista asukkaista. Ja kirjasta ei löytynyt yhtään ainoaa henkilöä jota olisin oikeasti inhonnut! Tätä voidaan pitää jo saavutuksena koska yleensä inhoan niitä joita muut rakastavat. "Hänen henkilönsä eivät ole malli-ihmisiä, mutta kukas meistä on sellainen jos joskus hiukan riehaantuu!" - luultavasti tässä on suuri syy miksi pidin Steinbeckin luomista henkilöistä.

Hyvien Ihmisten Juhla oli täyspotti. Steinbeck osasi luoda täydellisen tunnelman joka vei mukaansa. Kirjan tunnelmointi oli välillä verkkaista mutta se ei haitannut. Ja kirjan tarinat eivät aina olleet iloisemmasta päästä mutta Steinbeck osasi käyttää huumoria oikealla lailla oikeassa kohdassa mikä toi hyvän mielen mutta sai myös ajattelemaan. Olen jostain lukenut että tämä on hyvin erillainen kirja kun miehen muut tuotokset mutta toivottavasti en tule pettymään herran muihin kirjoihin. Kirja tuntui muuten täydelliseltä luettavalta näin kevään kynnyksellä :)

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona -haasteeseen sekä Jokken Nobel - haasteeseen

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Jeffrey Eugenides - Kauniina Kuolleet

Jeffrey Eugenides - Kauniina Kuolleet 2012
(Virgin Suicides 1993) Seven 287 s.

"Hän kutitti Ceciliaa leuan alta ja sanoi: "Mitä sinäkin täällä teet? Et ole tarpeeksi vanha edes tietämään, miten vaikeaksi elämä voi mennä." 
Silloin Cecilia ilmoitti suusanallisesti ainokaisen itsemurhaviestinsä - joka sekin oli turha, koska hän jäisi henkiin: "Tepä ette olekaan koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö.""

Jeffrey Eugenides on yhdysvaltalainen kirjailija ja Kauniina Kuolleet on hänen esikoisromaaninsa. Eugenides on yksi niistä kirjailijoista jonka kirja-arvosteluja olen nähnyt ja lukenut eniten. Ja tämä kirja on roikkunut lukulistallani jo pitkään. Aihe on rankka mutta kiinnostava ja itselläni oli suuret odotukset kirjaa kohti.

Kauniina Kuolleet kertoo Lisbon nimisestä perheestä ja etenkin heidän viidestä kauniista mutta tavoittamattomasta tyttärestään jotka kaikki päätyvät itsemurhaan. Ensimmäisenä itsemurhaa yrittää perheen nuorin tytär Cecilia ja vuoden päästä jokainen hänen siskonsa on tehnyt saman. Tarinan päähenkilöinä ei kuitenkaan voida pitää Lisbonin tyttöjä koska koko tarina kerrotaan ulkopuolisin, naapurin poikien silmin. Naapurin poikien jotka ovat hullaantuneita noista omituisen kauniista olennoista. He tarkkailivat, rakastivat ja yrittivät omalla tavallaan auttaa tyttöjä.

Pidin kirjan salamyhkäisyydestä ja siitä että kirjaa ei kerrottu tyttöjen näkökulmasta vaan ulkopuolisin silmin. Näin sekä henkilöhahmot että heidän motiivinsa jäivät hämärän peittoon joka mielestäni lisäsi tarinan koskettavuutta. Ihan niin kuin oikeassakin elämässä, itsemurhan syyt jäävät hyvin usein tajuamatta tai ymmärtämättä.

"Cecilia nyki rannerenkaita niin, että teipit lopulta irtosivat. Sitten hän jäykistyi paikalleen. Rouva Lisbon sanoi: "Olkoon. Mene sitten yläkertaan. Me pidämme täällä hauskaa ilman sinua." Heti luvan saatuaan Cecilia lähti portaikkoa kohti. Hän piti katseensa lattiassa, ja hänen auringonkukkasilmänsä katsoivat suureen unohdukseen, hänen elämänsä ahdinkoon, jota me emme milloinkaan oppisi ymmärtämään."

Vaikka aihe oli rankka sekä masentava se ei tehnyt kirjasta synkkää eikä melankolista. Pidän Eugenidesin kirjoitustyylistä ja siitä miten hän osasi viedä tarinaa eteenpäin vaikka tiesimme mitä tulee tapahtumaan. Kirjassa ei myöskään ollut turhia selityksiä tai kritiikkiä eikä tyttöjen motiiveilla haluttu mässäillä. Kauniina Kuolleet oli kaunis tarina nuoruudesta, kivusta, rakkaudesta sekä lapsuuden lopusta.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Paul Auster - Sattuman Soittoa

Paul Auster - Sattuman Soittoa 1992
(The Music of Chance 1990) Tammi 253 s.

"Tämä tiivis ja samalla rehevä romaani tutkailee syvältä kohtalon ja vapaan tahdon ongelmaa. Yhä uudelleen hänen henkilönsä joutuvat hyytävän kysymyksen eteen: Miten tässä näin kävi? Oliko se sattumaa, kohtalon johdatusta – vai minun omaa syytäni?"

Paul Austerista on kovaa vauhtia tulossa yksi lempi kirjailijoistani. Yksikään teos tähän mennessä ei ole pettänyt eikä Sattuman Soittoa ole poikkeus, oikeastaa voisin sanoa tämän olleen Kuun Maisemissa kirjan ohessa parhain Austerin kirja jonka olen häneltä lukenut. Austeria lukiessa ei voi koskaan tietää mihin päätyy.

Sattuman Soittoa kertoo Jim Nashesta, kolmekymppisestä palomiehestä joka elää turvallista perhe-elämää vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä hän saa yllättäen perinnön kuolleelta isältään ja päättää lähteä pienelle lomalle. Vaimo on lähtenyt ja tytär on siskon luona joten hän ajelee vuoden ristiin rastiin ympäri Yhdysvaltoja. Mutta rahat eivät riitä ikuisesti. Rahojen huvetessa hän tapaa nuoren ammattipelurin, Jack Pozzin. Ja yhdessä he päättävät moninkertaistaa Nashen loput rahat pelaamalla pokeria kahta miljonääriä vastaan. Mutta peli ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Loppujen lopuksi he päätyvät rakentamaan muuria pienelle niitylle mielessään vain yksi kysymys. Miten tässä näin kävi?

Austerin teksi on mutkatonta ja leikkisää, aivan kuin koko romaani olisi syntynyt yhdessä pitkässä hengenvedossa. Tavoilleen uskollisesti Auster antaa sattuman viedä tarinaa eteenpäin. Rakastan sitä kuinka Auster pystyy luomaan juoneen uskomattomia käänteitä mutta osaa pitää ne täysin uskottavina. Sattuman soittoa ei anna armoa, elämä tekee tyhjäksi ihmisten tavoitteet. Ja kuten Paul Austerin kirjoissa aina, todellista on vain sattuma.

"Loppujen lopuksi kaikki johtui ajoituksesta, toisiaan seuranneiden tapahtumien järjestyksestä. Ellei asianajajalta olisi kulunut kuutta kuukautta hänen etsimiseensä, hän ei olisi ollut tien päällä sinä päivänä jolloin kohtasi Jack Pozzin eivätkä mitkään kohtaamisesta seuranneet tapahtumat olisi käynnistyneet."

Romaanin loppukohtaus on myös komea: autostereoissa soi kvartetto, jonka Mozart omisti Haydnille tai sitten päinvastoin. Viimeinen urkupiste humisee ja sattuma tekee vielä yhden koukkauksen.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

E.M. Forster - Hotelli Firenzessä

E.M. Forster - Hotelli Firenzessä 2005
(A Room With A View 1908) Gummerus 252 s.

E.M. Forster (1879-1970) oli englantilainen kirjailija joka arvosteli kriittisesti brittiläisten moraalista, kansallista ja yhteiskunnallista itsekkyyttä. Ja vaikka Hotelli Firenzessä on juonellisesti rakkaustarina, kertoo kirja osittain näistä aiheista.


Kirja kertoo Lucy Honeychurchista, nuoresta ja hyvin kasvatetusta englantilaistytöstä joka lähtee ensimmäiselle matkalleen Italiaan. Matkakumppaniksi ja esiliinaksi Lucylle on lähetetty hänen hapan serkkunsa Charlotte. Bertolinin täyshoitolassa hän tapaa herra Emersonin ja hänen poikansa Georgen jotka erottuvat muista täysihoitolan asukkaista. Eräänä päivänä Lucy joutuu murhan silminnäkijäksi ja pyörtyy nuoren Georgen syliin. Nuoret rakastuvat mutta Lucy ei halua tunnustaa rakkauden olemassaoloa.

Ensimmäinen osuus kirjasta tapahtuu Italiassa mutta toinen osuus sijoittuu Englantiin johonka Lucy on palannut ja nyt hän on kihloissa peribrittiläisen Cecil Vysen kanssa. Kun Emersonit muuttavat lähistölle joutuu Lucy punnitsemaan omaa avioliittoaan. Hän ei halua myöntää olevansa rakastunut George Emersoniin joka on aivan liian vapaamielinen ja erillainen sopiakseen Lucyn perheeseen.

Kirjassa Forster kuvaa hyvin suorapuheisesti brittiläisen yhteiskunnan kaksinaamaisuutta ja tapakulttuurin heikkouksia. Naisen rooli on olla nättinä ja hiljaa ja heidän tulisi jättää ajatteleminen miehille. Tarinassa on myös hyvin hauskoja kohtauksia - Forster huvittelee sovinnaisuuden ja viktoriaanisen ajan Englannin tavoilla. Toisaalta henkilöiden tarinat ja ihmissuhteet ovat silti hyvin pidättyväistä. Mutta itse olen aina pitänyt siitä, joten se ei häirinnyt.

Pidän Forstersin kepeästä tyylistä joka vie lukijaa vauhdikkaasti eteenpäin. En edes ensikki tajunnut että kirja on yli satavuotta vanha, tämä kirja sopii ehdottomasti kategoriaan "Ajattomat kirjat". Hotelli Firenzessä on kolmas kirja jonka olen Forsterilta lukenut ja nousi kyllä omaksi suosikikseni ohi Matka Intiaan kirjan. Vaikkei tämä ole tarinaltaa aivan yhtä hyvä, on se kerronnaltaan sekä huumorinsa puolesta parempi kirja.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

William Burroughs - Alaston Lounas

William Burroughs - Alaston Lounas 2006
(The Naked Lunch 1959) Gummerus 232 s.

"Se on huuto helvetistä, brutaali, mieskeskeinen, karmiva, paranooinen ja hirtehisen hauska kirja, joka keinuu edestakaisin kontrolloimattomien hallusinaatioiden ja hurjan, purevan satiirin välillä. Täysin hullu, anarkistinen mestariteos."

Alaston Lounas on kirja jonka olen halunnut lukea jo monta vuotta koska William Burroughs on luultavasti mielenkiintoisin mieskirjailija ikinä. William Burroughs oli yhdysvaltalainen kirjailija sekä yksi beat-sukupolven keskeisiä hahmoja. Burroughs eli koko aikuiselämänsä opiaattiriippuvaisena ja huumeet liittyivät hyvin vahvasti myös hänen tuotantoonsa.

Kun kirjaa oli vain 20 sivua jäljellä olin jo mielessäni valmis haukkumaan koko kirjan lyttyyn. En kirjan alussa millään saanut otetta kirjasta ja kirjapinon alimmaiseksi se usein jäikin. Alaston Lounas on hyvin mustan huumorin sävyttämä kirja huumeista, huumeriippuvuudesta, homoseksuaalisuudesta sekä vakavista rikoksista. William Burroughs on ammentanut oman huumekierteensä syövereistä tämän hurjan satiirin joka on ravistellut lukijoita kautta aikojen. Kirjassa ei ole minkäänlaista juonta vaan se on kasa sirpaleisia tarinoita jotka jollain ihmeen tavalla nivoutuvat yhteen. Williams sanoo itse kirjasta näin "Kirjailija voi kirjoittaa vain yhdestä asiasta: siitä mitä kirjoittamisen hetkellä on hänen aistiensa edessä. Minä en rohkene määrätä juonta, tapahtumakulkua, jatkuvuutta..." Ja kirjaa lukiessa tuli kyllä välillä mieleen että millaisissa aineissa herra mahtoi olla kirjaa kirjoittaessa...

Mutta Alaston Lounas on hyvä esimerkki siitä ettei kirjaa kannata koskaan jättää kesken. Loppumetreillä löysin viimein sen punaisen langan ja aloin jopa ymmärtämään mistä kirjassa on kysymys. Burroughsin huumori on niin mustaa että sitä ei huumoriksi aina ymmärrä ja jopa minä, satiirisia teoksia rakastava, en alussa löytänyt satiirin häivääkään. Mutta Burroughsin tapa kritisoida yhteiskuntaa on jopa nerokas!

"Lähettäjä ei ole ihminen... Se on Ihmisvirus. (Kaikki virukset ovat loiselämää viettäviä suvustaan rappeutuneita soluja... Niillä on erityinen affiniteetti Äitisolua kohtaan; siten rappeutuneet maksasolut etsivät hepatiitin kotipesää jne. Joten jokaisella lajilla on Dominantti Virus; lajin Rappeutunut Image.)
Ihmisen rikkoutunut image ilmenee minuutti minuutilta ja solu solulta.... Köyhyys, viha, sota, poliisit - rikolliset, byrokratia, mielenvikaisuus, kaikki Ihmisviruksen symptomeja.  
Nykyään Ihmisvirus voidaan eristää ja hoitaa"

Alaston Lounas on todellakin maineensa veroinen, niin hyvässä kuin pahassakin. En suosittele kirjaa heikkohermoisille koska teksti on raakaa ja paikoitellen hyvinkin todenmukaista eikä se säästele lukijaansa ollenkaan. Itse aion ehdottomasti lukea Burroughsia lisää ja muistutus lukijoille että sen kirjan sanoman ja sydämen voi löytää vaikka kirjan viimeiseltä sivulta, koskaan ei tiedä.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu

F. Scott Fitzgerald - Kultahattu 1987
(The Great Gatsby 1925) Otava 220 s.

"Siis kulje kultahatussa jos täytyy hänen tähtensä; 
hän siihen ihastuu jos hyppäät hänen nähtensä,
ja hyppää, hyppää korkealle, kunnes huutaa hän:
>>Rakas, kultahattu, mä sinut tahdon,
korkeimmalle pääsethän!<<"
                                                                                           Thomas Parke D'Invilliers

Ylhäällä oleva runo joka löytyy kirjan alusta on oikeastaan Fitzgeraldin itsensä keksimä. Yleensä kirjan alussa käytetään jonkun muun henkilön runoa, sanoja tai mietelmiä mutta Thomas Parke D'Invilliers on Fitzgeraldin ensimmäisesta romaanista "Maan päällä kuin taivaissa" tuttu hahmo. Kirja ei valitettavasti löydy listaltani mutta eiköhän sekin tule jossain vaiheessa luettua. Mielenkiintoinen fakta jonka itsekin tajusin vasta tätä arvostelua tehdessäni :D

Suurin syy minkä takia aloin tätä kirjaa lukea oli se että haluan nähdä kirjasta tehdyn elokuvan. Mottoni on "kirja ensin, sitten elokuva". Ja haluan ehdottomasti nähdä Redfordin ja Farrown sekä DiCaprion ja Mulliganin versiot.

F. Scott Fitzgerald oli yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista. Häntä pidettiin oman aikansa "kadotetun sukupolven äänenä" Omasta mielestäni Fitzgerald on hyvin mielenkiintoinen sekä henkilönä että kirjailijana.

Kultahatun kertojana on nuori kirjailijanalku Nick Carraway joka vuokraa itsellensä asunnon Long Islandilta. Hänen naapurissaan asuu salaperäinen ja suurten juhlien yksinäinen isäntä, Jay Gatsby jonka kanssa hän ystävystyy. Gatsby on tunnettu ylellisen suurista juhlistaan joihin kaikki voivat osallistua. Lahden toisella puolella asuu myös Carrawayn serkku, rikas Daisy Bunchanan miehensä Tomin sekä heidän tyttärensä kanssa. Yllätyksekseen Carraway saa tietää että Gatsby on ollut koko elämänsä ajan rakastunut Daisyyn. Heillä oli ollut nuoruudessaan romanssi mutta köyhä Gatsby ei ollut tarpeeksi hyvä rikkaalle Bunchananille ja pitkään odotettuuan Daisy oli mennyt naimisiin rikkaan Tom Bunchananin kanssa. Vuosien saatossa Gastby keräsi itselleen suunnattoman varallisuuden, ainoastaan yksi unelma mielessänsä: Daisy Bunchanan. Mutta onko unelman toteuttaminen liian myöhäistä?

Kirjan hahmoista on pakko sanoa että inhosin melkein jokaista. Daisya tunnetusti pidetään aika vihattuna hahmona, enkä ole asiasta yhtään yllättynyt mutta yllätyksekseni Gatsby ei lämmittänyt sydäntäni ollenkaan. Pidin häntä hyvin itsekkäänä hahmona. Ja harvoin olen pitänyt hyvin romanttisista mies hahmoista. Carrawaykaan ei herätellyt lämpimiä tunteita mutta jostain kumman syystä pidin kaikkien muiden vihaamasta Tomista :D Välillä kävi häntä jopa sääliksi vaikka ylimielisempää hahmoa saa etsiä. Pidin myös Jordan Bakerista, joka oli Daisyn ystävä sekä Nickin mielititetty. Olenkohan ainoa joka ei ole mieltynyt Gatsbyyn?

Kultahattu on hieno kuvaus 20-luvun ylimistön hienosto elämästä. Fitzgerald on osannut hyvin kiteyttää sen ajan nuorten jazzin sekä kiertolain täyttämää elämää värikkäin keinoin. Hän on osannut tuoda esille millaista elämä oli silloin ja miten jopa kaikkien kimallusten keskellä tyhjää heidän henkinen elämänsä oli. 

Fitzgeraldin sekä hänen vaimonsa Zeldan hautakiveen on muuten kaiverrettu Kultahatun viimeinen lause:

"So we beat on, boats against the current, borne back ceaselessly into the past."