Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit

Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit 2002
(Le citta invisibli 1972) Keltainen kirjasto 165s.

"- On vielä yksi josta et puhu koskaan.
 Marco nyökkäsi.
- Venetsia, kaani sanoi.
Marco hymyili: - Mistä luulit minun puhuvan?
Hallitsija katsoi silmää räpäyttämättä. - Mutta minä en ole koskaan kuullut sinun mainitsevan sen nimeä.
Ja Polo: - Joka kerta kun kuvailen sinulle jonkun kaupungin, sanon jotain Venetsiasta."

Viime aikoina lukutahti on ollut aika vikkelä ja pöydällä odottaakin iso pino kirjoja joista pitäisi blogata.Vielä kun kaikki kirjat pysyisivät hyvässä muistissa... Viimeisin kirja jonka luin oli Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit. Aloitin juuri myös Calvinon toisen teoksen, Jos talviyönä matkamies, mutta se ei oikein vielä kulkenut. Mutta Näkymättömät kaupungit luin yhdessä päivässä. Italo Calvino (1923 -1985) oli Italialainen kirjailija sekä toimittaja joka tuli tunnetuksi postmodernista tyylistään.

Kirja kertoo Venetsialaisesta Marco Polosta, keskiajan huomattavimmasta maailmanmatkaajasta joka teki monia matkoja Kiinassa sekä Tsingis-kaanin pojanpojasta, Mongolian suurkaani Kublaista. He ovat Näkymättömien kaupunkien päähenkilöt. Monena iltana Polo kertoo näkemistään lukemattomista kaupungeista. Tamarassa, merkkien kaupungissa, kadunvarret ovat täynnä kylttejä. Matkaaja ei koskaa näe itse asioita, vaan pelkkiä merkkejä, jotka vuorostaan viittaavat toisiin merkkeihin.
Leonian kaupungissa ollaan niin innostuneita uusista tavaroista, että kaupunki alkaa pikku hiljaa kadota yhä vaikeammin tuhottaviin jätevuoriinsa. Kertoessaan monia tarinoita, Polon kaupungit alkavat saada yhä oudoimpia ominaisuuksia. Kublai-kaani ei usko että Polon kuvailemia kaupungeja olisi olemassakaan ja ettei tämä oikeasti olisi käynyt missään.. 

"- En tiedä milloin sinulla on ollut aikaa käydä kaikissa maissa joita kuvailet minulle. Minusta tuntuu ettet ole koskaan liikahtanutkaan tästä puutarhasta."

Kirja oli kaunis, kipeä, mutta kaunis. Calvinon mielikuvis ylittää kaikki rajat ja välillä se kyllä ylitti myös omat rajani. Rakastuin Calvinon tyyliin joka on hieman hämärä, se jättää paljon kysymyksiä ja asioita jotka täytyy lukea rivien välistä. 

"Marco Polo kuvailee sillan kivi kiveltä.
- Mutta mikä kivi kannattaa siltaa? kysyy Kublai-kaani.
- Siltaa ei kannata tämä tai tuo kivi, Marco vastaa, - vaan kaaren linja jonka ne muodostavat.
 Kublai-kaani on hiljaa ja miettii. Sitten hän lisää: 
- Miksi puhut minulle kivistä? Minua kiinnostaa vain kaari.
 Polo vastaa: - Ilman kiviä ei ole kaarta."

Tiesittekö muuten että ei olla aivan varmoja onko Polo koskaan edes käynyt Kiinassa. Kiinalaisista lähteistä ei löydy ainuttakaan mainintaa Polosta, ja tämä asettaa ainakin kyseenalaiseksi hänen korkean asemansa Kiinan hovissa. Jotkut myös epäilevät ettei Polo olisi käynyt Kiinassa lainkaan vaan kokosi kirjansa kuulopuheiden avulla. Mutta moni huomauttaa että Polo kuvaili kirjoissaan hyvin tarkasti Kiinalaista hallinnonjakoa ja tietoja jotka hän olisi voinut saada vain käymällä Kiinassa, vaikkei hänen kirjoissaan puhuta mitään Kiinan muurista, teestä tai puikoilla syömisestä.

Osallistun kirjalla Tuulevin Italia -haasteeseen.

John Steinbeck - Helmi

John Steinbeck - Helmi 1982
(The Pearl 1945) Tammi 118s.

Helmi ei kuulu listalle ja olen muutenkin lukenut jo muutaman Steinbeckin kirjan mutta Helmeä on suositeltu minulle niin monta kertaa että päätin vihdoin myös lukea sen. Steinbeck sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1962.

"Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä - kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi. Kerrotaan Kinosta, kalastajasta, ja hänen vaimostaan Juanasta sekä Coyotitosta, heidän lapsestaan. Ja koska tuota tarinaa kerrotaan yhä uudestaan, se on juurtunut kaikkien mieleen. Ja kuten kaikissa monesti kerrotuissa tarinoissa. jotka elävät kansan sydämessä, siinäkin on vain hyvää ja huonoa, vain mustaa ja valkoista, hyvyyttä ja pahuutta eikä mitään siltä väliltä. Jos tämä tarina on vertauksellinen, niin ehkä jokainen löytää sille oman selityksensä ja lukiessaan sijoittaa siihen oman elämänsä. Oli miten oli. Kaupungissa kerrotaan, että..."

Helmi on tarina köyhästä meksikolaisesta kalastajasta Kinosta ja hänen vaimostansa Juanasta, joidenka lapsi Coytito saa skorppionin pureman ja tarvitsee lääkäriä. Mutta Kino ja Juana ovat vain köyhiä intiaaneja ja tähän heillä ei ole varaa, eikä lääkäri suostu auttamaan. Ja samaan aikaan hänen sisällänsä käy laulu, Pahan laulu. Mutta Kino jatkaa kuitenkin ahkerointiaan ja kalastaessaan helmiä hän löytää jotakin jota ei ikinä uskonut löytävänsä. Helmien Helmi. Se oli valtavin ja kaunein helmi jonka Kino oli ikinä nähnyt ja näin hän uskoi löytävänsä pelastuksen. Ja samaan aikaan hänen sisällänsä käy laulu, Hyvän laulu. Hän suunnittelee ostavansa pyssyn, ja poika saa mennä kouluun ja oppia lukemaan sekä kirjoittamaan. Mutta ahneus ja kateus ovat suuria, etenkin silloin kun mitään ei ole. Ja nämä kaksi kasvoivat muissa ihmisissä, ystävissä, naapureissa. He olivat iloisia helmestä, mutta unelmoivat että olisivat itse löytäneet sen. Ja lopulta nämä kasvoivat niin suuriksi että ihmisistä tuli röyhkeitä ja murhanhimoisia. Tästä alkaa ajojahti, muiden jahdatessa helmeä ja Kinon sekä hänen perheensä yrittäessä pelastaa henkensä.

"Kinon helmi sekaantui kaikkien unelmiin, suunnitelmiin, kaavailuihin, tulevaisuuteen, toiveisiin, tarpeisiin, himoihin, nälkään, ja näiden tiellä oli yksi ainoa ihminen, Kino, joten kävi niin omituisesti, että hänestä tuli kaikkien vihollinen."

Helmi on oivallinen tarina miehestä joka nousee ryysyistä rikkauksiin, mutta tarinan opetus on että raha ei tuo onnea. Useimmiten juuri päinvastoin. Teos oli mielestäni kaunis sekä koskettava kertomus ja nousee luultavasti parhaimmaksi kirjaksi jonka Steinbeckilta olen lukenut.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona -haasteeseen sekä Jokken Nobel -haasteeseen.

Antonio Tabucchi - Kertoo Pereira

Antonio Tabucchi - Kertoo Pereira 1996
(Sostiene Pereira 1994) Keltainen kirjasto 176s.

"Pereira kertoo tutustuneensa tähän mieheen eräänä kesäpäivänä. Sää oli upea, aurinkoinen ja vilpoinen, ja Lissabon säkenöi. Pereira kertoo että hän oli toimituksessa eikä tiennyt mitä tehdä, toimitusjohtaja oli lomalla, Pereiran harteilla oli kulttuurisivun kokoaminen, 'Lissabonilaisella' oli nyt kulttuurisivukin ja hän toimitti sitä yksinään. Ja Pereira pohdiskeli kuolemaa."

En ole elämäni aikani liiemmin Italialaisia kirjailijoita lukenut mutta Tuulevin haasteen myötä päätin korjata tämänkin asian. Antonio Tabucchi (1943-2012) oli Italialainen kirjailija ja kääntäjä. Portugali ja sen kieli olivat tärkeitä Tabucchille ja hän käänsikin italiaksi monia portugalilaisia teoksia. Hän myös kirjoitti itse portugaliksi.

Kirja sijoittuu Lissaboniin, kesään 1938, jolloin Postugalissa oli vallalla Salazarin diktatuuri. Päähenkilönä on lehtimies maisteri Pereira, entinen rikosreportteri, nykyään Lissabonilainen-lehden kulttuursivun toimittaja. Hän on leski ja lapseton. Pereira on varovainen, sovinnainen, mukavuutta rakastava mies joka täyttää kulttuurisivunsakin poliittisesti moitteettomalla aineistolla, tunnettujen kirjailijoiden nekrologeilla ja ranskalaisen kirjallisuuden käännöksillä. Hän palkkaa itsellensa apulaisen, Monteiro Rossin, nuoren miehen joka on kirjoittanut kuuluisuuttakin saaneen tutkielman kuolemasta. Mutta Pereira joutuu piilottelemaan muistokirjoitukset jotka Rossi on kirjoittanut koska nämä ovat poliittisesti arkaluontoisia. Sitten käy ilmi, että poliisi etsii Rossia tämän poliittisten toimien vuoksi. Nuori mies etsii turvaa Pereiran kotoa ja lopulta Pereira joutuu tekemään ratkaisun johon ei itsekään uskonut pystyvänsä. 

Jälkipuheessaan Tabucchi kertoo että vuonna 1992 hän on tavannut Pereirassa miehen, joka etsi tekijää. Tekijä löytyi Tabucchista ja hän kirjoitti kirjan kahdessa kuukaudessa. Sen takia kirjaa lukiessa tulee hieman ulkopuolinen olo, Tabucchi käyttää hyvin virallista kieltä ja sanat "Kertoo Pereira", toistuvat kirjassa usein. Mutta lukijaa kohtaakin yllätys ja tarina muuttuu poliittiseksi jännäriksi. Se nosti kirjan pisteitä ainakin omassa mielessäni koska aloin jo hieman pitkästyä tarinaan. 

Listalla ei ole muita Tabucchin kirjoja, mutta ajattelin että tämän haasteen myötä voisin lukea jonkun hänen toisista teoksistaan. Onko joku muu lukenut Tabucchia ja pystyisikö joku suosittelemaan minkä kirjan voisin lukea?

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona -haasteeseen sekä Tuulevin Italia -haasteeseen.

Jean Rhys - Kvartetti

Jean Rhys - Kvartetti 2000
(Quartet 1928) Otava 229s.

"... Kavahda laupiaita samarialaisia - vaihda puolta tai piiloudu tienvarteen. Tai tervehdi heitä konnanhymy huulilla."
                                                                                                           R.C. Dunning

Jean Rhys (oikealta nimeltään Ella Gwendolen Rees) oli brittiläis-dominicalainen kirjailija. Rhys on luultavasti tunnetuin kirjastaan Siintää Sargassomeri, joka kertoo Bronten Kotiopettajattaren romaanin ullakolle päätyvän vaimon menneisyydestä. Itse en ole kirjaa lukenut koska en ole saanut Kotiopettajattaren romaania vielä loppuun. Mutta olen lukenut Rhysilta tämän lisäksi myös Huomenta, keskiyö teoksen, josta pidin paljon. Vaikka lempikirjailijoitani ovatkin Tove Jansson ja Sylvia Plath, olen aina tykännyt enemmän mieskirjailijoista ja harvemmin tykästyn kunnolla kehenkään naiskirjailijaan mutta pidän Jean Rhysista ja hänen tyylistään..

Kvartetti kertoo nuoresta englantilais naisesta, Marya Zellista. Marya on jäänyt yksin Pariisiin hänen miehensä jouduttua vankilaan. Suojaton ja rahaton nainen tutustuu sattumien kautta vaikutusvaltaisiin Hugh ja Lois Heidleriin, jotka ystävällisesti haluavat majoittaa Maryan luokseen asumaan. Ensiksi Marya kieltäytyy mutta lopulta hänen on pakko suostua. Pian Hugh alkaa lähennellä häntä ja heille syttyy kiihkeä suhde. Hughin vaimo esittää suvaitsevaista (sillä onhan näin tapahtunut aiemminkin) mutta salaa nöyryyttää Maryaa. Marya on onneton ja hän yrittää lähteä, mutta ei osaa irrottautua julmista hyväntekijöistään. Ristiriitaiset tunteet ja onneton sielu vievät häntä Pariisin-kahviloista hämäriin hotellihuoneisiin ja baareihin.

Juoneltaan kirja on hyvin tuttua Rhysia, päähenkilönä on rakkautta etsivä ja hyväksikäyttävä, rahaton nainen.  Rhysin naishahmot ovat aina heikkoja, saamattomia ja katkeria uhri-sankarittaria, joita kohtaan ei voi olla tuntematta sääliä, myötätuntoa eikä myöskään ärtymystä. Pidän Rhysin vähäeleisestä ja niukasta tyylistä. Tekstissä ei ole ollenkaan romantiikkaa vaan se keskittyy kuvaamaan tunteita ja ihmisiä. Mutta suuria elämyksiä tai tunnekokemuksia ei kirja herätä, se jättää lukijan hieman ulkopuolelle, mutta älyllisesti kirja on hyvin nautittava.

Rhysin tuotoksia on hyvin usein verrattu hänen omaan elämäänsä. Nuoruudessaan Rhys oli itsekin köyhä ja suojaton ja hän eli elämäänsä 1920 - luvun Pariisissa. Hugh Heidlerin esikuvana on pidetty kuuluisaa kirjailijaa Ford Madox Fordia, joka oli hyvin läheinen Rhysin kanssa ja hän auttoi Rhysiä kirjailijanuran alkuun.

John Steinbeck - Hiiriä ja Ihmisiä

John Steinbeck - Hiiriä ja Ihmisiä 1995
(Of Mice and Men 1963) Keltainen kirjasto 134s.

Hiiriä ja Ihmisiä on vasta toinen kirja jonka olen Steinbeckilta lukenut ja jo nyt voin sanoa että herrasta taitaa tulla yksi lempikirjailijoistani. Hyvien Ihmisten Juhla oli mielestäni loistava ja vaikka Hiiriä ja Ihmisiä ei ollut yhtä hauska (tai ollenkaan hauska) kuin Hyvien Ihmisten Juhla, pidin siitä silti yhtä paljon. John Steinbeck oli yhdysvaltalainen kirjailija jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1962.

Hiiriä ja Ihmisiä kertoo tarinan kahdesta miehestä.  Georgesta ja Lenniesta, kahdesta erillaisesta kaverista. George on ovela ja fiksu, kun taas Lennie on kiltti mutta tyhmä ja isokokoinen. Miehet ovat köyhiä ja he kiertävät maata työtä tehden aina siellä ja täällä, mutta monesti he joutuvat lähtemään jonkun Lennien virheen takia. He unelmoivat paremmasta tulevaisuudesta ja George maalailee idyllisiä tulevaisuuden kuvia Lennielle, tietäen kuitenkin etteivät ne koskaan toteudu. Lopulta he saavat töitä tilalta mutta monen erehdyksen kautta Lennie joutuu taas vaikeuksiin ja tällä kertaa seuraukset ovat lopulliset. Vaikka ystävien suhde on luja on kaikella rajansa ja loppu ratkaisu kertoo kaiken oleellisen.

Steinbeck kuvasi usein köyhiä ja työväenluokkaisia ihmisiä. Ja hänet tunnetaan rehevänä ja lämminsydämisenä ihmisen ja yhteiskunnan kuvaajana. Kirjan teemoina ovat ystävyys, tasa-arvo ja heikommista huolta pitäminen.Myös yhteiskunnan raakuus tulee esille.

"-Ala painua pois huoneestani. Kun en kelpaa renkitupaan, et sinäkään kelpaa tähän huoneeseen.
- Mikset kelpaa sinne? Lennie kysyi.
- Kun olen musta nääs. Siellä lyödään korttia, mutta minä en pääse peliin kun olen musta. Sanovat että löyhkään. Mutta tiedä se, että minun nenässäni löyhkäätte kaikki, joka ainoa mies."

Hiiriä ja Ihmisiä oli täysin erillainen tarinaltaan kuin Hyvien Ihmisten Ilta sillä se osasi olla raastavan surullinen. Harvoin itken kirjoja lukiessani mutta loppua kohden nousi silmiini muutama kyynel. Steinbeck osasi kirjoittaa surulliset kohdat niin kauniin yksinkertaisesti että ne jäivät mieleeni. Steinbeckin henkilöhahmot ovat yleensä yksinkertaisia miehiä jotka yrittävät selvitä raadollisesta maailmasta.

Osallistun kirjalla Jokken Nobel -haasteeseen.

William Golding - Kärpästen Herra

William Golding - Kärpästen Herra 2013
(Lord of the Flies 1954) Seven 264 s.

"Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!"

William Golding oli englantilainen kirjailija joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1983. Teoksissaan Golding erityisesti tutki syyllisyyden ja kärsimyksen ongelmaa. Kärpästen Herra on kulttiteos ja se muistuttaa, kuinka ohut on sivistyksen pinta.

Kirja kertoo joukosta englantilaisia koulupoikia, jotka pelastautuvat alas ammutusta lentokoneesta autiolle saarelle. Toinen maailmansota on käynnissä. Aluksi esitellään vain kaksi poikaa, urheilullinen Ralp sekä pullea silmälasipäinen Possu. Lopulta mukaan astuvat loputkin pojista ja he huomaavat ettei aikuisia ole lainkaan. Täytyy valita johtaja ja näin nousee esille myös Jack, joka havittelee johtajuutta itsellensä. Hän kuitenkin häviää äänestyksen Ralphille, mutta hänet nimitetään metsästäjien päälliköksi. Alussa elämä saarella on vain hauskanpitoa ja vapautta Ralphin johdolla mutta vähitellen sivistys alkaa rapistua. Metsä kätkee sisällensä myös "pedon", jonka todenperäisyydestä riidellään. Jack alkaa kapinoida Ralphin valtaa vastaan, ja lopulta pojat jakaantuvat kahteen heimoon. Jack houkuttelee isompia poikia leiriinsä lihan, metsästyksen ja hauskanpidon avulla mutta lopulta hänen valtansa perustuu pelkoon ja väkivaltaan. Lopulta melkein jokainen on liittynyt Jackin heimoon paitsi Ralph.

Kärpästen Herra on kirja joka ei luultavasti vanhene koskaan, niin kauan kuin ihmisiä on maapallolla tulee kirja koskettamaan jotakuta. Valitettavasti täytyy myöntää että petyin Kärpästen Herraan hieman. Moni on suositellut kirjaa ja odotukset olivat korkealla mutta tuntui että jotakin jäi puuttumaan. Tarina ei omasta mielestäni ollut niin ahdistava kuin monet sanovat, se että päähenkilöinä oli pelkkiä lapsia ei vaikuttanut itseeni ollenkaan. Loppujen lopuksi kaikki me olemme ihmisiä ja meissä asuu sama "villi ihminen". Se mitä itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt toivottavasti jää arvoitukseksi.

Henkilöhahmoista pidin ainakin Possusta jota kohtaan tunsin eniten sympatiaa sekä sääliä kiusaamisen takia. Ralphista pidin myös alussa mutta kirjan edetessä Ralphin tehottomuus vain ärsytti. Oma lempparini oli kuitenkin hiukan sivummalle jäänyt itseään tutkiskeleva Simon joka jo alussa tajuaa että jokaisessa asuu pahuus. Kirjassa myös moni asia jää auki ja ilman vastauksia. Mistä ja mihin pojat olivat menossa? Oliko lentokoneessa yhtään aikuista tai tyttöjä ja mitä heille kävi? Olisi myös ollut mukava tietää miten tarina jatkui kun pojat löydettiin.

Joku joskus mietti mistä kirja on saanut nimensä ja löysin tiedon että kirjan nimi viittaa Saatanan toiseen nimeen Belsebubiin, jonka hepreankielinen muoto kääntyy sanoiksi Kärpästen herra.

Osallistun kirjalla Jokken Nobel -haasteeseen sekä Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki 2012
(Slaughterhouse five, or the Children's Crusade 1969)
Keltainen Kirjasto 190 s.

"The Cattle Are Lowing,
The Baby awakes.
But the little Lord Jesus
No crying He makes."


"Olen nyt saanut sotakirjani valmiiksi. Seuraava jonka kirjoitan tulee olemaan hauska. Tämä on epäonnistunut, ja sen oli pakko olla, koska se on kirjoitettu suolapatsaalla. Se alkaa näin:
Kuulkaapas:
Billy Pilgrim on joutunut ajasta irralleen.
Se loppuu näin:
Pyy-tii-huiit?"

Kurt Vonnegut on ollut lukulistallani jo pitkään sen jälkeen kun luin Kissan Kehdon ja vihdoin sain tartuttua seuraavaan teokseen. Vonnegut oli yhdysvaltalainen kirjailija joka oli hyvin tunnettu sarkastisesta kirjoitustyylistään.

Teurastamo 5 kertoo Dresdenin pommituksesta, Billy Pilgrimmista sekä avaruusolioista. Kaikki tämä on mahdutettu 190 sivuun. Tarinan päähenkilönä on Billy Pilgrim, amerikkalainen sotilas, optikko sekä aikamatkaaja. Ajat ja paikat vaihtuvat kirjassa koko ajan sillä Pilgrimin elämä nähdään sekalaisessa järjestyksessä, niinpä hän on jo nähnyt oman kuolemansakin. Pilgrim matkustaa ajassa edestakaisin kertoen omaa tarinaansa sekä joutuu jopa kauas galaksiin jonne avaruusoliot ovat hänet kaapanneet.
Suurin tarina Pilgrimin elämässä on Dresdenin pommitus jonka keskelle hän joutuu ja josta hän selviää.
Vonnegut oli myös itse todistamassa kyseistä pommitusta vuonna 1945, tuoden näin oman kokemuksensakin esille. Dresdenin pommitus oli itselleni tuntematon asia vaikka sitä pidetään yhtenä tuhoisimmista pommituksista ja arvioiden mukaan n. 20 000 - 25 000 ihmistä menehtyi.

Vaikka kirja on kerrontatapansa takia sirpaleinen, ajassa hypitään edestakaisin nuoruudesta vanhuuteen, sodasta rakkauteen, ei se tehnyt kirjasta sekavaa jota alussa pelkäsin. Haastavaa se lukijalle toki on mutta Vonnegut osaa pitää kirjan helppolukuisena. Pidän Vonnegutin tyylistä, kirja on hauska ja koominen. Ja välillä jopa nauraa Vonnegutin mukana, joskus jopa sitä julmaa naurua. Vonnegutin satiiriakaan ei kirjasta puutu.

Sodan raakuus tulee myös kirjassa esille. Sitä ei kaunistella eikä romantisoida vaan se tuodaan totuuden mukaisesti näytteille, kaikki kauheus mutta myös kauneus. Kuolema kuitenkin, kuten aina Vonnegutin tyyliin, näyttäytyy kirjassa järkyttävänä mutta myös vähäpätöisenä.

"Hänen äitinsä paloi tuhkaksi Dresdenin tulimyrskyssä. Niin se käy"

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona -haasteeseen sekä Ihminen sodassa -haasteeseen.

Javier Cercas - Salamiin Soturit

Javier Cercas - Salamiin Soturit 2003
(Soldados de Salamina 2001) WSOY 261 s.

"Sodan päättymisen jälkeen ei ole mennyt päivääkään etten olisi ajatellut heitä. Uskotteko? He olivat niin nuoria.. Kaikki kuolivat. Kaikki. Kaikki. Kuolleita. Kukaan ei saanut maistaa elämän hyviä asioita: kenelläkään ei ollut ikiomaa naista, kukaan ei saanut kokea isäksi tulemisen ihmettä ja sitä että kolme- tai neljävuotias lapsi kömpii hänen sänkyynsä, vaimon ja hänen väliinsä, sunnuntaiaamuna auringonvalon kirkastamassa huoneessa..."

Viime aikoina on tullut luettua ihan kohtuudella sotakirjoja vaikka en niitä aikaisemmin olekaan hirveästi lukenut. Mutta Ihminen sodassa -haasteen myötä olen löytänyt muutamia helmiä ja tämä kirja kuuluu niihin.  Javier Cercas on espanjalainen kirjailija joka nousi maailmanmaineeseen kyseisellä teoksella.

Salamiin Soturit on jaettu kolmeen osaan. Keskimmäinen osa kertoo Espanjan sisällissodan sekavista loppuvaiheista sekä tasavaltalaisten joukosta joka aikoo teloittaa falangisteja. Teloitettavien joukossa on myös yksi falangistien alkuperäisistä ideologeista, kirjailija Rafael Sanchez Mazas. Tarinan mukaan hänen onnistuu paeta metsään, jossa tuntematon miliisi päästää hänet pakenemaan.
Ensimmäinen ja viimeinen osa kertovat katalonialaisesta lehtimiehestä joka kiinnostuu Sanchez Mazasin tarinasta ja kirjoittaa siitä artikkelin lehteen jolla pääsee lähemmäksi teloituspäivää edeltäneitä sekä sitä seuraavia vaiheita. Penkoessaan Sanchez Mazasin elämää ja kertomuksia hän löytää kiistanalaisia ja vaiettuja tapahtumia joiden kautta löytyy uusia näkökulmia Espanjan historiaan sekä sotiin ja ihmisiin. Lopulta hän päättää kirjoittaa tarinasta kirjan.

Salamiin Soturit on tosipohjaisten seikkojen ja fiktion yhdistelmä. Ja suurin osa kirjan henkilöistä esiintyy kirjassa omilla nimillään. Yksi tärkeä henkilö kirjassa on myös chileläinen kirjailija Roberto Bolano joka auttaa selvittämään tarinan tärkeintä osaa, kuka oli tuo miliisi joka päästi Sanchez Mazasin karkuun ja miksi? En osaa sanoa tunsiko Javier Cercas oikeasti Bolanon mutta mahdollisesti. Kirjassa päähenkilö myös pohdiskelee omaa keski-ikäisyyttänsä ja kirjallisia epäonnitumisiaan. Tarinassa voi myös nähdä Cercasin omaa elämää, hän kun työskenteli toimittajana ennen kirjan julkaisua ja sen tuomaa menestystä.. 

Kirjan takakannessa luvataan trillerimäistä jännitystä ja vaikka sitä kirjasta hieman löytyykin, petyin että se oli jäänyt vain yritykseksi. Mutta vaikkei kirja kirjallisesti ole mikään mestariteos pidin siitä silti. Se oli mielenkiintoinen kurkistus Espanjan historiaan ja asioihin joita ei välttämättä koulunpenkillä opi.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen sekä Lue itsesi ulos vakilasta -haasteeseen!

Haruki Murakami - Norwegian Wood

Haruki Murakami - Norwegian Wood 2012
(Noruwei no mori, 1987) Keltainen Pokkari 426 s.

"Missä minä olin nyt? Pidin kiinni kuulokkeesta, kohotin pääni ja käännyin katsomaan, mitä puhelinkioskin ulkopuolella oli. Missä minä olin nyt? Minulla ei ollut harmainta aavistusta. Ei mitään tietoa. Missä tämä paikka oli? Silmissäni vilisi vain lukemattomia ihmishahmoja, jotka kävelivät ohitseni kohti jotain tuntematonta päämäärää. Huhuilin Midorin perään sieltä keskeltä ei mitään."

Haruki Murakamista on tulossa yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani. Kafka Rannalla on edelleen yksi parhaista kirjoista joita olen koskaan lukenut. Odotan jo innolla seuraavia kirjoja. Lukupinossa onkin jo yksi Murakamin kirja odottamassa.

Haruki Murakami on japanilainen kirjailija joka sekoittaa länsimaalaisia vaikutteita japanilaistyyppiseen surrealismiin, Norwegian Wood on kuitenkin hieman erillainen. Se ei ole tyypillistä Murakamia ja herra itse on ollut tyytymätön kirjan liialliseen suosioon (vaikka tämä kirja juuri nosti hänet kuuluisuuteen) koska sen romanttinen tyyli ei ole ominta Murakamia.

Norwegian Wood kertoo 37-vuotiaasta Toru Watanabesta joka kuulee lentokoneessa tutun laulun, Beatlesin Norwegian Wood, joka vie hänet muistoissa kahdeksantoista vuoden päähän nuoruuteensa. Hän muistelee suurta rakkauttansa Naokoa joka oli ensin hänen parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävä. Mutta Kizukin
tehtyä itsemurhan, Toru ja Naoko jäivät yksinäisinä ja tuskissaan jatkamaan elämäänsä. Yllättäen eräänä päivänä Toru ja Naoko kohtaavat toisensa ja alkavat viettämään aikaa yhdessä. Naokon mieli ei kuitenkaan kestä ja hän päättää mennä hoitoon johonkin rauhalliseen paikkaan. Toru jatkaa yliopistoelämäänsä ystävänsä Nagasawan kanssa joka on oikea naistenmies sekä tapaa uuden ystävän, Midorin, jonka kanssa hänestä tulee läheinen. Mutta uusi ystävyyssuhde tuo vain lisää ongelmia Torun elämään.

Kirja on rakkaustarina mutta se ei ole hattaran vaaleanpunainen tai liian makea vaan kaunis ja hempeä sekä seksikäs, mikä on tyypillistä Murakamia. Ja Murakami luonnollisesti kuvaa kaikki päivän askareet, syönnistä peseytymiseen, mikä monissa kirjoissa voi aiheuttaa haukotuksia mutta ei Murakamin kirjoissa. Murakami osaa kertoa tavallisetkin asiat niin mielenkiintoisesti että mielenkiinto ei lopahda kesken. Ja mielestäni Murakami on maaginen kuvailija. Henkilöistä pidin erityten Midorista joka oli mielestäni hauska sekä piristävä lisä kirjaan. Torusta en liiemmin pitänyt mutta Murakamin päähenkilöt eivät ole koskaan kolahtaneet.    

Haruki Murakami käyttää paljon viittauksia populaarikulttuuriin josta tämän kirjan nimi, Norwegian Wood, on hyvä esimerkki, se kun on The Beatles -yhtyeen kappaleen nimi ja tähän viitataankin kirjassa pariin otteeseen.

"And when I awoke, I was alone, this bird had flown
So I lit a fire, isn't it good, norwegian wood."
                                                                          Beatles - Norwegian Wood

Vaikka Murakamin kirjat ovatkin yleensä traagisia jollain tavalla, osaa Murakami myös huumorin jota hänen kirjoissaan usein näkee.

"Hyvä on", sanoin. "Ymmärrän. Minä jään sinun kanssasi."
"Aijotko kuolla minun kanssani?" Midori kysyi silmät loistaen.
"En hemmetissä", sanoin. "Juoksen kyllä heti pakoon, jos tilanne muuttuu vaaralliseksi. Jos haluet kuolla, saat kuolla yksin."
"Senkin tunteeton sika!"
"En aio kuolla sinun kanssasi vain siksi , että laitoit minulle lounasta. Jos se olisi ollut päivällinen, niin sitten tietysti...."

Ei kirja parasta Murakamia ole, mutta huonoja kirjoja ei tämä mies taida tehdäkkään?

Nathanael West - Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Nathanael West - Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts 1983
(Miss Lonelyhearts 1933) WSOY 109 s.

"Miss Lonelyheartsin sielu, kirkasta minut.
Miss Lonelyheartsin ruumis, ravitse minut.
Miss Lonelyheartsin veri, juovuta minut.
Miss Lonelyheartsin kyynelet, peskää minut.
Oi hyvä Miss Lonelyhearts, anna anteeksi pyyntöni
ja kätke minut sydämeesi
ja varjele minua vihollisiltani.
Auta minua, Miss L, auta minua, auta minua.
In sæcula sæculorum. Amen"

Nathanael West (1903-1940) oli yhdysvaltalainen kirjailija. Itselleni kyseinen herra on aivan uusi tuttavuus enkä häneltä muita kirjoja ole vielä lukenut. Ei hänellä kyllä muita kirjoja listalla olekaan mutta luultavasti Westin tunnetuin teos, Iisi miljoona, tulee jossain vaiheessa luettua. Nathael West kuoli vain 37 -vuotiaana, eikä hän ehtinyt kirjoittaa kuin neljä romaania.

Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts kertoo nuoresta miehestä, toimittajasta joka pitää neuvontapalstaa lehdessä, nimellä Miss Lonelyhearts. Hän vastaa kirjeisiin aluksi kepeällä tavalla mutta vähitellen kirjeiden epätoivo ja tuska alkavat tarttua häneenkin. Eikä alkoholi, uskonta tai naiset enään helpota oloa. Ja hän käy yhä masentuneemmaksi.

Kirjassa on vain vähän yli satasivua mutta kevyttä lukemista kirja ei todellakaan ole. Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts on hyvin satiirinen ja traaginen tarina jota on luonnehdittu myös koomiseksi mutta itse en siihen yhtyisi tai sitten kirja vain oli niin satiirinen etten tajunnut sen huumoria.

En kirjaa inhonnut mutta en siitä pitänytkään. Rakastin Westin kielikuvia sekä taitoa tuoda tunteet esille vaikkei kirjassa kauheasti tapahtunutkaan. Mutta vaikka satiirista pidänkin oli kirja ehkä hiukan liian satiirinen omaan makuuni. Kirjan hahmot olivat myös inhottavia enkä pitänyt heistä kenestäkään. Suurimmaksi osaksi tunsin heitä kohtaan vain sääliä sekä inhoa.

Ulkonäkö pettää tämän kirjan kohdalla eikä sitä hetkessä lueta. Kirjaan täytyy syventyä kunnolla että siitä saa kaiken irti ja pääsee tarinan sisälle. Tämä on sellainen kirja että siitä tuskin nauttii mutta sen voi haluta lukea aina uudelleen ja uudelleen.